Aina silloin tällöin törmää johonkin hyvin, hyvin inspiroivaan ja vaikuttavaan.
Juuri katsomani dokumentti maailman parhaasta muotovalokuvaajasta, Annie Leibowitzista, oli sellainen. Dokumentin nimi oli osuvasti Life through a lens, koska sitä hän sanoi elämänsä olevan: hän rajaa kaiken mihin katsoo, koko ajan.
Annie aloitti kuvaamisen legendaarisena aikana ja legendaarisessa paikassa, Rolling Stonessa 1960-luvun loppupuolella. Lehden toimitus ”eli koko ajan kokaiinipöydässä”, ja nimet olivat kaikki tulevia legendoja alallaan: Hunter. S. Thompson, joka kuulemma oli ihan koko ajan sekaisin, mutta nero, Jann Wenner, nuori innovatiivinen toimituspäällikkö ja Tom Wolfe, poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja, muutamia mainitakseni.
Rolling Stonesta Annie siirtyi katkaisuhoidon jälkeen Vanity Fairiin, ja siitä edelleen Amerikan Vogueen. Nyt hän voi kuvata mitä haluaa, koska haluaa.
Kuvia katsoessa huomaa neron silmänjäljen. Monesti hän saa kuvattavasta irti paljon enemmän kuin kohteella on antaa. Tulee mieleen intiaanien sanonta: ”kamera varastaa aina palan sielua”.
Annie ystävystyi, rakastui, ja eli elämänsä tunnetun intellektuellin, ja älykkään ”naisasianaisen” (?!??!?!?), Susan Sontagin kanssa, kuvaten rakkaansa julman lopunkin uskomattoman kauniisti.
Kaikesta tuosta lahjakkuudesta huolimatta dokumentissa oli yksi lause, joka ansaitsee oman kappaleensa. Miettikääpä sitä tovi:
”Me vain käväisemme toistemme elämässä”
Jari, VIIDAKKORUMPU
