Työ ja sen tekijät 2010-luvulla

(Voi sen joskus ottaa näinkin. Juttu julkaistaan Turun Sanomien Talousliitteessä 24.11.)

Meissä finskeissä on luterilais-geneettinen vika. Joku ruuvaa meitä selästä.

Ajatelkaas tätä. Ei herätyskelloa. Töihin tullaan hymyllä, ei bussilla. Töiden välissä voi käydä lenkillä tai kuntosalilla. Toki työaika on klo 7.30 – 22.00, mutta tuosta välistä vain se työhön kuuluva osa. Ei suorituspakkoa.

Kun teknologia on harpponut työlakien ja -asetusten yli tasajalkaa jo 20 vuotta sitten, miksi meidän pitää edelleen raahata niitä sääntöjä perässämme? Se mitä eduskunta ehtii,  teknologia ehtii 100 kertaa nopeammin. Kuten joku operaattori joskus lupasi, ”olemme nyt aina ja iankaikkisesti kaikkien kanssa joka paikassa”. Työaikaa ja vapaa-aikaa ei enää ole. On vain aikaa. Tai ei ole vain aikaa. Aika on sinusta kiinni.

Lehdet pursuavat edelleen TUPO-uutisia, valtakunnansovittelijan ”ei nyt -kommentteja ja ”maltillisia palkkaneuvotteluja”. Missä maailmassa elämme?

Ihan kuin työelämämme olisi lukittu johonkin sukukokoukseen, jossa istutaan naama kireänä kulmissa ja odotellaan että joku päästää autoista käsijarrut irti. Kokoukseen osallistujat ovat niitä, kenellä selkäruuvin kireys pitää oman luonteen kurissa. Miksi muuten meillä olisi mm. sellaisia titteleitä kuin first impression manager? Mitä tapahtui työlle ja sen tekijöille?

Lähde yrittäjäksi, älä kärvistele sukukokouksissa. Meitä vasta kohdellaankin laeissa ja asetuksissa kuin kiekkoa neuvostoaikojen jääkiekkomailassa, mutta lähde silti.

Varmista selusta. Tee laskelmat ja suunnitelmat. Murenna ne. Unohda ne ”sukukokouksien” missiot, arvot ja visiot. Tee työtä koska teet sen aina itsellesi. Arvot olette sinä ja muut yrityksesi jäsenet. Arvo on hyvä tuuli, jos käy hyvä tuuri.

Liiku ja tee muutakin kuin työtä. Muuten ovat selkä ja pää rikki.

Auta muita. Auta aloittavia yrittäjiä. Suosittele niitä ketkä sen ansaitsevat. Älä puhu selkien takana, äläkä mollaa kuulopuheiden perusteella. Kokeile, erehdy ja opi. Näe muita maita ja kansoja, muita tapoja. Muista sydän. Ole omatuntotalouden osa.

Ota kaikki kollegat mukaan osakkaiksi. Ei tarvitse lätistä sitoutumisista ja käydä kehityskeskusteluja (taas yksi sukukokouksen vitsaus). Kaikki ovat sitoutuneita ja aikuisia – toivottavasti.

Nauti, mutta varaudu siihen, että se herättää myös kateutta. Älä välitä, sillä jos kerran aiot perustaa oman yrityksen ja työskennellä siellä, miten se voisi edes olla jonkun muun oloinen tai näköinen kuin sinun itsesi? Tervetuloa joukkoon. En vaihtaisi päivääkään pois.

Jari Liitola,
hopeaselkä,
Viidakkorumpu Oy

Jotkut meistä on hevosia

Vastakkain asettelun aika ei ole ohi. Olipas Seppäsen Pekalla oiva kolumni Talouselämä -lehdessä. So true ja kuin omasta näppäimistöstä. Antaa Pekan laulaa, mutta on silti sanottava että on toinenkin tie. Älä ole hevonen.

--
ME KAIKKI OLEMME HEVOSIA

Työelämä rassaa, koska työelämä on täynnä keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Ristiriidat johtuvat siitä, että voimassa on kahdet säännöt yhtä aikaa.

Linja-autonkuljettajan pitää noudattaa liikennesääntöjä ja nopeusrajoituksia. Aikataulut on kuitenkin laadittu siten, että rajoitusten noudattaminen on mahdotonta.

Lääkärin tulisi käyttää enemmän aikaa potilasta kohti – ja ehtiä ottaa vastaan entistä enemmän potilaita samassa ajassa.

Yrityksissä pitäisi toimia eettisesti ja pitkäjänteisesti, mutta samalla pitäisi tehdä heti säkkikaupalla rahaa ketään säälimättä.

Työntekoa helpottamaan on keksitty uutta tekniikkaa. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että toiminnanohjausjärjestelmät ja laskunkäsittelyohjelmat pikemminkin vaikeuttavat työntekoa.

Tunne johtuu siitä, että uusi tekniikka on istutettu väkisin vanhojen toimintatapojen päälle.

Ensin on keksitty hevosen vetämien kärryjen tilalle auto. Ja sitten on pantu hevonen vetämään sitä autoa.

Me kaikki olemme hevosia.

Nykyaikaisen organisaation nykyaikaisten työntekijöiden oletetaan olevan mobiileja asiakasrajapintojen hoitajia. Heidän pitää olla kaikkien tavoitettavissa kaikkina kellonaikoina kaikkialla.

Ihmiseen luotetaan aina siihen asti, kunnes hän siirtyy työelämään.

Samalla heidän odotetaan istuvan työpöytänsä ääressä päivystämässä siltä varalta, että pomoilla, kollegoilla, alaisilla tai jopa asiakkailla sattuisi olemaan asiaa.

Työajan ja vapaa-ajan raja ei ole hämärtynyt, vaikka joskus niin väitetään. Työnteko kyllä on siirtynyt vapaa-ajalle, mutta vapaa-ajan vietto ei ole siirtynyt työajalle.

Jos aurinko paistaa, ei kun uimarannalle. Mutta ei se käy, koska työaika on kahdeksasta viiteen. Minkä jälkeen uimarannalla ei enää tarkene.

Ihmiseen luotetaan aina siihen asti, kunnes hän siirtyy työelämään.

Korkeakoulu ei kontrolloi opiskelijan ajankäyttöä kuin joidenkin kurssien läsnäolopakolla. Opiskelun tavoitteenahan ei ole läsnäolo, vaan oppiminen. Kukaan ei valvo, missä opiskelija tekee harjoitustyönsä, mihin aikaan hän lukee tentteihinsä ja mihin aikaan kömpii yliopistolle.

Mutta kun opiskelija siirtyy työelämään, luottamus katoaa. Alkaa ajan ja paikan kontrolli.

Sitten vielä ihmetellään, että nuoret eivät koe työelämää mielekkääksi.

Liiketoiminnalle on tyypillistä paitsi tekniikan lisääntyminen, myös verkottumisen lisääntyminen.

Verkottuminen tarkoittaa sitä, että yritykset voivat tehdä yhteistyötä muiden yritysten kanssa. Myös kilpailijoiden kanssa.

Sen sijaan ihminen, joka tekee yrityksen nimissä näitä yhteistyösopimuksia, ei voi tehdä omissa nimissään minkäänlaisia yhteistyösopimuksia vieraiden yritysten kanssa.

Työnantajayritys menee sänkyyn minkä tahansa toisen yrityksen kanssa, mutta työntekijän pitää olla työnantajalleen uskollinen 24 tuntia vuorokaudessa.

Silloin kun ei tee mitään, saa eniten aikaiseksi.

Jos tekee kilpailijalle muutamankin minuutin urakan, saa potkut. Jos tekee saman työnantajansa nimissä, on erinomaisen verkottunut.

Työelämässä pitäisi olla sekä tehokas että tehokkaan näköinen. On vaikea olla molempia yhtä aikaa.

Sähköinen kalenteri, reipas puolijuoksu kokouksesta toiseen ja touhukas powerpointien nakuttelu luovat tehokkaan vaikutelman.

Usein olisi kuitenkin tehokkainta olla tekemättä mitään ulospäin näkyvää.

Silloin kun ei tee mitään, saa eniten aikaiseksi. On nimittäin mahdotonta olla ajattelematta.

Sohvalla makaaminen tuottaa kymmenen kertaa tehokkaammin ongelmanratkaisuja kuin kokouksessa istuminen. Paitsi tietenkin jos kokous on niin tylsä ja tarpeeton, että sen voi kokonaan käyttää omien ajatusten kanssa voimisteluun.

Kalenteriin pitäisi merkitä jokaiseksi viikoksi aikaa ajattelulle. Tämä on itsestään selvä vanha totuus, jota tuskin kukaan noudattaa.

Osa työelämän ristiriidoista on omaa syytäsi. Moni ahdistus johtuu siitä, että vaatimusten lisäksi on olemassa kuviteltuja vaatimuksia.

Tunnollinen palkansaaja tai johtaja suorittaa vastenmielisiä ja turhia asioita vain siksi, että kuvittelee muiden sitä odottavan. Oikeasti kukaan ei odota mitään. Ei ketään kiinnosta.

Loputon vaivannäkö kiitoksen ja arvonannon saamiseksi menee hukkaan. Kenelläkään ei ole aikaa seurata muiden tekemisiä, kun kaikki aika menee siihen, että itse yrittää noudattaa niitä omia kuviteltuja vaatimuksia.

Kaikissa organisaatioissa on kirjoitettujen sääntöjen lisäksi kirjoittamattomat säännöt. Luulisi, että tästäkin aiheutuisi ristiriitoja työelämään.

Vaan ei aiheudu. Säännöt eivät nimittäin ole voimassa yhtä aikaa. Kirjoittamattomien sääntöjen mukaan mennään aina.

Kirjoitetut säännöt eivät ole voimassa koskaan.
Aiheesta aiemmin

Tämän todetakseen ei tarvitse kuin vilkaista yritysten arvoja ja kaupungin virkailijoiden missioita. Noita hassuja puuhakirjoja, joita aikuiset ihmiset ovat täytelleet sisäänpäin vinosti hymyillen.

Kolumnin kirjoittaja ei ole hevonen, vaan pikemminkin koira.

Pitää valehdella

Työelämästä löytyy ainakin yksi murskaamistaan odottava tabu. Kenenkään ei sovi myöntää että valehtelevat. Kaikki yritykset ovat luovia, dynaamisia, luotettavia ja mitä lie. Jokainen työhakija ja -tekijä äidin kultamussu, joka työskentelee kuin neutronivarattu kultainen noutaja. Koska joku heittää ensimmäisen kiven?

Ongelmanahan on se, että kaikki ovat demokraattisesti samanlaisia. Jos joku irtoaa joukosta, moista pitää kurmoottaa välittömästi. Fakta taas on se, että olemme kaikki epätäydellisiä yksilöitä, jotka yhdessä muodostamme vinoja joukkioita, yrityksiä ja kaveripiirejä.

Taloussanomissa ollut aihetta sivunnut juttu on kauheaa luettavaa:

– Kirjoita cv ja nuku yön yli. Kirjoita se uudelleen ja nuku jälleen yön yli. Mieti, millaisen kuvan se sinusta antaa ja luetuta sitä ystävillä.

Myös haastatteluun Kojonen kehottaa valmistautumaan hyvin ja miettimään, miten kysymyksiin vastaa myönteisesti. Ikäviä totuuksia ja töksäytteleviä vastauksia hän suosittelee välttämään.

– On realiteetti, että pikkuisen pitää osata pelata niin hyvässä kuin pahassakin.

Kojosen mielestä työnhakija voi ottaa oppia toimitusjohtajista, jotka nyt kertovat erilaisista supistuksista ja väen vähennyksistä. Kukaan ei sano, että firmamme horjuu konkurssin partaalla, vaan johtajat puhuvat esimerkiksi toiminnan järkeistämisestä ja vastaamisesta markkinoiden haasteisiin.

”Pikkuisen pitää osata pelata”, ”ota oppia toimitusjohtajista”. Mitä ihmettä? Entäs jos joku olisi vaan rehellinen: ”Emme saa enää työtä, koska toimintatapamme on vanhentunut, ja se ei vaan enää riitä. Olisimme kyllä kouluttautuneet jos työtä ei olisi ollut niin paljon, ja olisimme muuttaneet toimintaamme, jos olisimme ehtineet, tai tajunneet sen tarpeellisuuden.”

Ei kenenkään muun työ ole aivokirurgiaa kuin aivokirurgin. Olisi kivaa, jos rehellisyys saisi arvonsa. Siitä seuraisi kuitenkin pettymys, yksi pieni tuhnu. Kukaan ei kuitenkaan heitä kivellä. Lopettavat vaan tilaamisen.

Jari, VIIDAKKORUMPU

P.S. Ja kuinkas kävikään, Aucoraattorissa Janne julkaisi muutama tunti myöhemmin jutun samasta aiheesta ;)