Tiukasti kiinni tyhjyydessä

Ajattelin ja pyörittelin tässä Akseli Ensemblen loistavaa Osittain Julkista -sarjaa digiboksini syövereistä katsellen (ja kuunnellen: Pst...tekijät, tehkää sarjasta Podcast!), että jotain on kohta tapahtumassa. Se liittyy väistämättä jo käynnissä olevaan henkisyyden nousuun ja pinnallisuuden laskuun. Ympäristöasiat nousevat taas mediaan, lahjoitukset ja apu kolmanteen maailmaan kasvaa huimasti, politiikka, valta ja päätöksenteko eläköityy paikoilleen jämähtäneenä, jne. Jotain väreilee pintojen alla.

Itse työskentelen nyt turvattomana, keski-ikäistyvänä, nuoressa yrityksessä. Turvattomana en tarkoita pelkkää taloudellista puolta vaan huolta siitä, että yrityksemme, ja me ihmisinä, emme sovi "business-to-business pelikentälle". Ja sitä myötä emme taloudellisesti pärjää.

Olen huomannut että useat törmäykset asiakasyritysten kanssa jäävät ns. naamariasteelle, ja siten eivät syvene ja kehity, vaan kuolevat tehdyn työn jälkeen.

Ei kaikkien kanssa toki voikaan tutustua, mutta tänä kylmänä aikana tuntuu että naamarit ovat entistä tiukemmassa. On pakko näyttää vakuuttavalta työajallaan, ja sitä kautta turvata paikkaansa organisaatioissa - koska muutkin tekee niin. On siis riski näyttää todellisen itsensä työajalla. Silti heistä jotka näyttävät, pidetään eniten.

Tuollainen tekomaailmassa pakkoelo vaan helposti surkastuttaa naamarien takaa löytyvien ihmisten muunkin elämän. Vapaa-aikamme saattaa muuttua hyvin kapeaksi, ja unohdamme mitä on elää ja tuntea ylipäänsä jotakin. Sitten kun saamme "sovittua sähköisiin kalentereihimme aikaa ystäville", nekin tapaamiset uhkaavat jäädä naamariasteelle ja kuihtuvat kuin lumi Naantalista.

Olemme tiukasti kiinni tyhjyydessä. Miten irrota sieltä? Onneksi on vielä ystäviä ja asiakkaita, joiden kanssa ei naamareita tarvita, vaan ihmiset työskentelevät, elävät ja keskustelevat. Nautitaan niistä hetkistä.

...pirun Ensemble. Iskevät ohjelmillaan todella syvään meihin, jotka olemme jo valmiiksi heikkoa maaperää ;) Anteeksi.

Jari, VIIDAKKORUMPU