Kävin eilen puhumassa markkinoinnista, sen lähihistoriasta, -tulevaisuudesta, ja siitä millaista alalla on tehdä töitä Turun AMK (Turun Ammattikorkeakoulun) oppilaiden kutsumana (kiitos Jenna & co.). Innokkaina kuulijoina olivat koulun ”ekaluokkalaiset”, jotka alkavat pikkuhiljaa miettiä mitä isona tekisi työkseen.
Jutustelutuokiomme meni hyvin ja nopeasti, mutta sen jälkeen aloin miettiä asiaa kunnolla. Millaiseen työmaailmaan kuulijani joutuvat viiden vuoden sisällä? Tapani mukaan kerroin oppilaille rehellisesti suoraan millaista alalla nyt juuri on. Päällimmäisenä tuli mieleen yleissääntö: a.s.a.p. on jokaisen perustahto, vaikkei töillä oikeasti ole useinkaan mihinkään kiire. Mistä tuo johtuu?
Uskoisin sen johtuvan siitä että ”työelämä tai -järjestelmä” pakottaa meidät jokaisen siivoamaan työpöytämme mahdollisimman ripeästi, koska tiedämme sen täyttyvän kiihtyvällä tahdilla. Vielä pari vuotta sitten ilmiö oli tuttu vain lomaa edeltävinä kuukausina – asiakkaat soittelivat kiihdyksissään, että sitä ja tätä vielä piti ennättää tehdä. Nyt samaa tapahtuu vuoden ympäri.
Pahinta moisessa on sen tarttuvuus: kun yksi aloittaa, kohta samaa tekee koko osasto, työpaikka, ala, jne.
Itse olen päässyt moisesta eroon, ja lomamatkat sekä muut päivävapaat (kävelyt, kuntosalikäynnit) pitävät huolen että asia myös pysyy poissa. Kun ottaa etäisyyttä omaan tekemiseensä, tai käy puhumassa siitä, huomaa kuinka järjettömän mielettömässä ilmapiirissä teemme Suomessa työtä. Viikko sitten hyvä thaiystävämme, nainen joka työskentelee useille ulkomaisille matkanjärjestäjille Hua Hinissä, kysyi minulta ihan vakavissaan onko suomalaisissa jotain vikaa kun ette koskaan hymyile? Sanoin tapani mukaan suoraan ja rehellisesti, että on meissä.
Jari, VIIDAKKORUMPU
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti